Kaatuminen merellä

Maarianhaminan Tammisaaren -välille sattui yksi myrskypäivä. Ylitimme edellisenä iltana avoimen, yli kymmenen kilometrin selän Gullkronasta Helsingholmeniin. Seuraavalle päivälle oli luvassa myrskyä, ja päätimme pitää tuulta ja sadetta Helsingholmenin vierasvenesatamassa.

Tuuli nousi purjehtijoiden mittarien mukaan 21 metriin. Aallonkorkeusarviot vaihtelivat mereltä tulleiden mukaan reilusta metristä kahteen ja puoleen metriin. Tuulihuippu ajoittui iltapäivään. Lähdimme liikkeelle kohti Sandön saarta seitsemän jälkeen illalla, jolloin edessä olevalla saaren suojaan jäävällä 2-3 kilometrin selällä ei enää ollut murtuvia aaltoja.

Lyhyen selän puolivälin jälkeen takaa tulevat aallot alkoivat kaartua yhteen niin, että muodostui molemmista takasivuista tulevien aaltojen jyrkkä ristiaallokko. Jälkeenpäin huomasin merikartasta, että ennen Sandönia pohja nousee jyrkästi niin, että syvyys muuttuu lyhyellä matkalla 30 metristä muutamaan metriin. Ristiaallokko siis jyrkkeni ja nousi entistä korkeammaksi.

Kaaduin vasemmalle takaviistosta tulevan aallon voimasta, koska melatukeni oli toisen aallon vuoksi väärällä puolella. Tilanne syntyi niin nopeasti, etten osaa sitä sen kummemmin analysoida. Muutaman aallon aikana olo oli tuntunut huteralta.

En edes yrittänyt eskimoa, koska aallokko ja tuuli olivat voimakkaita ja kajakki täydessä retkilastissa. Irrotin aukkopeitteen välittömästi ja nousin pintaan. Päästin melan irti, koska käytän kajakkiin kiinnitettyä karkunarua. Nostin kajakin saman tien aukon reunasta oikein päin. Edes istuinlaatikossa irrallaan olleet pienet tavarat eivät ehtineet ulos aukosta.

Matias meloi takasivulla ehkä kymmenen metrin päässä. Hän pääsi nopeasti kajakkini viereen. Kajakit eivät olleet oppikirjan mukaisesti keulat eri suuntaan. Melat asetettiin poikittain aukkojen taakse, jolloin Matias saattoi pitää molemmin käsin aukon reunasta kajakkeja yhdessä ja samalla nojata meloihin ja tukevoittaa melojen avulla lauttaa.

Tilanne tuntui nyt melko vakaalta. Kajakissani oli niin paljon vettä, että päätin tyhjentää sitä ennen sisään nousemista. Pumppaaminen osoittautui koko pelastautumisen raskaimmaksi toimeksi. Pumppu poistaa vettä vain mäntää ylös vedettäessä. Olisi kevyempää, jos pumppu toimisi toisin päin. Painamiseen saa enemmän vauhtia ja voimaa.

Pumpun kerrallaan imemiä puolikkaita litroja saa pumpata melko kauan ennen kuin tulosta alkaa näkyä. Vedessä pumpatessa ei saa jaloilleen tukea mistään. En ihmettele, että suositus on nousta ensin kajakkiin ja aloittaa tyhjentäminen vasta sitten. Äyskäri olisi ollut tässä tilanteessa pumppua paljon sopivampi tyhjennysväline.

Nousin kajakkiin oppikirjojen vastaisesti, mutta todella nopeasti ja vähin ponnistuksin. Kajakit olivat siis keulat samaan suuntaan, aukot samalla kohtaa, ja melat poikittain aukkojen takana. Otin kiinni taaemman kajakin naruista ja nousin vatsalleni kajakkien takakannelle poikittain melojen taakse. Siirsin toisen jalkani melojen yli aukkoon ja toisen saman tien perässä. Käännyin samalla kajakin suuntaiseksi, pujottauduin istuinaukkoon, kierähdin selälleni ja nousin istumaan. Sain meloista hyvin tukea kierähtäessäni. Aikaa nousuun kului ehkä muutama sekunti. Lautta pysyi vakaasti ja horjumatta korkeassa aallokossa.

Jatkoin veden poistoa aukossa istuen kunnes yksi aalto kaatui osittain aukkoon. Kiinnitin aukkopeitteen, erkanimme toisistamme, ja jatkoimme kohti määränpäätä ja Sandön suojaista katvetta.

Istuinaukkoon jäi vielä vettä ehkä kaksi ämpärillistä. Olosuhteet ympärillä eivät olleet yhtään helpottaneet, vaikka tapahtuman aikana olimme varmaan ajautuneet jonkin matkaa lähemmäs Sandön saarta. Kajakkini peräsinohjaus ei totellut. Pian huomasin, että ohjauspolkimet painuivat eteen ilman vastusta. Laskin evän alas ja yritin pitää kajakin suunnassa. Ohjaaminen oli todella raskasta. Ainoa keino suunnan pitoon oli määrätietoiset, voimakkaat melaperäsinotteet.

Pysyin pystyssä. Ohjasin työläästi ensimmäiseen suojaisaan rantaan huomatakseni, että peräsin oli irronnut ja roikkui ohjausvaijerien varassa kajakin alla ja perässä. Ei ihme, että eväkään ei oikein riittänyt pitämään kajakkia perä tuuleen päin.

Sain peräsimen kiinni ja loput vedet poistettua. Hengähdimme hetken seuraavalla suojaisalla hiekkarannalla. Tarkistin kastumisvahingot. Kaksi neljästä tulitukkuaskista ja Hermesetas-tabletit kastuivat, koska niiden pussi ei ollut kunnolla kiinni. Muut tavarat säilyivät kuivina. Meloimme vielä kaksitoista kilometriä ennen leiriytymistä.

Kaatumisen suurin syy lienee väärä tilannearvio. Aallot olivat isompia ja jyrkempiä kuin odotimme. Väärä arvio muodostui siitä, että rannalta kiikaroiden aallot eivät näyttäneet enää murtuvan. Emme osanneet ottaa huomioon saaren suojan jälkeen syntyvää ristiaallokkoa. Ristiaallokko syntyy, kun tuuli painaa aaltoja saaren molemmilta puolilta saaren ohi. Jossain kohtaa suojan lopulla aallot kohtaavat. Samoilla tienoilla pohja nousi yli kaksikymmentä metriä ylöspäin, mikä väistämättä jyrkentää ja korottaa aaltoja. Tämä olisi pitänyt osata lukea merikartasta.

Toinen syy lienee kylmät ja jäykät lihakset. Päivän satamassa venyttyämme jouduimme muutamassa minuutissa kovaan aallokkoon. Ensimmäinen tunti on usein melontapäivän raskain, koska lihakset vaativat lämmittelyä, kroppa totuttelua kajakin liikkeisiin ja pää sopeutumista tilanteeseen. Tilannetta seurannut rantaan melonta ja välittömästi sen jälkeen seuranneet kaksi kilometrin sivuaallokkoylitystä sujuivat ongelmitta. Toisin niissä aallokko oli yksisuuntaista eikä ristikkäistä.

Kolmas syy lienee puutteelliset aallokkomelontataidot. Niitä pitää jatkuvasti harjoitella. En tiedä, olisiko tilannetta voinut välttää minkäänlaisella melankäytöllä. Ehkä olisi.

Pelastautumisharjoittelun merkitys tuli kerralla selväksi. Tilanne ei ollut oppikirjan mukainen. Olosuhteet eivät vastanneet uimahallia. Päässä ei ollut uimalaseja eikä nenänipsiä. Kajakkeja ei saatu aallokon vuoksi viralliseen reskutusasentoon. Melat olivat väärällä puolella. Itsekin olin aluksi väärällä puolella. Vettä meni lastatun kajakin istuinaukkoon kymmeniä litroja enemmän kuin uimahallissa tyhjään kajakkiin.

Ilman harjoittelua ei olisi ollut heti selvää, miten tilanteesta voisi päästä pois. Ilman melakellukeharjoittelua en olisi huomannut, miten kajakkiin voisi päästä oppikirjan vastaisesta asetelmasta. Ilman harjoittelua tilanne olisi voinut johtaa epätoivoon ja paniikkiin. En pelännyt hukkuvani tai loukkaantuvani. Tilanne oli hallinnassa ja pysyimme rauhallisina. Vesi oli melko lämmintä. Ennen pitkää tuuli olisi ajanut meidät melko lähelle Sandön matalaa rantaa.

Jos olisin ollut yksin tai Matias ei olisi päässyt aallokon vuoksi avustamaan, olisi turvana ollut melakelluke. Melakelluke pitää olla jokaisessa kajakissa mukana merellä ja isoilla selillä, koska avustajan pääsy kaatuneen viereen voi olla aallokon vuoksi todella vaikeaa, jopa mahdotonta. Melakellukkeen puhaltaminen voi olla hankalaa, siksi takakannella kannattaisi pitää kovaa foam-kelluketta.

Pelastautumiseen ei saisi haaskata liikaa aikaa eikä energiaa, koska kaatumisen aiheuttanut tilanne jatkuu pelastautumisen jälkeen ja voi vielä pahentua. Siksi pelastautuminen pitää ohjautua selkäytimestä ja tapahtua automaattisesti niin kuin vaihteen vaihtaminen autossa. Pelastautumisen jälkeen energiaa tarvitaan entistä enemmän. Kajakissa voi olla ylimääräistä liikkuvaa vesilastia, peräsin voi olla irti, evä jumittunut, mela katkennut tai hukassa ja varamelana vanha sopimaton perusmela, jonka puoliskot voi hätäpäissään liittää mahdottomaan lapakulmaan.